Rangaistusten tarkoitus

Toimivassa yhteiskunnassa rikoksesta seuraa rangaistus. Siihen on mielestäni seuraavat neljä perustetta (ei tärkeysjärjestyksessä)

  1. Rangaistuksen pitää olla riittävän ankara, jotta kaikki rikoksella saatu hyöty tulee kärsityksi pois. Muuten rikoksien tekeminen muuttuu kannattavaksi ja rikollisten olisi järkevintä jatkaa rikoksien tekoa heti vapauduttuaan.
  2. Kunnon kansalaisten pitää kokea yhteiskunnan olevan oikeudenmukainen. Muuten yleinen oikeustaju rapautuu ja lakien kunnioitus vähenee. Seurauksena on kasvava määrä rikollisia.
  3. Vankeusrangaistuksen kuuluu turvata yhteiskuntaa pitämällä kaikkein haitallisin rikollinen aines poissa pahanteosta. Nämäkin yksilöt toki vapautuvat ajallaan, mutta ainakin määräajan saavat kaikki muut olla rauhassa heiltä.
  4. Rikollisia on perusteltua yrittää ohjata takaisin kaidalle polulle. Henkilöiden ollessa viranomaisten hallussa, heidät voidaan alistaa halutun kaltaiselle asennekasvatukselle.

Minusta pahasti tuntuu siltä, että nykyään kohdat 1-3 on unohdettu täysin. Jos niitä erehtyy vaatimaan julkisessa keskustelussa, tulee lynkatuksi. Perusteina käytetään sellaisia fraaseja kuin “Ei vankila paranna ketään” (katso kohta 3), “Vankilassa rikollisuus vain lisääntyy” (se on huonoa vankeinhoitoa, mikä on erillinen asia) tai “Pienistä rikollisista ei pidä tehdä isoja rikollisia” (katso kohdat 1 ja 2)

Miten asia on tällä hetkellä Suomessa?

  1. Rangaistukset eivät ole ankaria. Erityisesti väkivalta- ja omaisuusrikokset ovat kannattavia ja rikolliset tietävät sen. Sarjanäpistelijän kannattaa jatkaa näpistelyä, koska kiinni jäämisestä ei saa käytännössä mitään seuraamusta. Ja kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, liikennehirviöiden kannattaakin viitata ajokielloilleen kintaalla siinä missä vainoajien lähestymiskielloilleen. Muistetaan toki myös, että rikoksen tekijä ei yleensä aio jäädä kiinni. Rangaistuksen “pelotevaikutus” on siis vähäinen, enkä siksi rummuta sitä. Tässä kohtaa on kyse ennen kaikkea taparikollisten käsittelystä. He tietävät jäävänsä kiinni aina toisinaan. Heille se on vain osa sitä peliä, jota he poliisin kanssa kaiket päivät pelaavat.
  2. Rikoksista saadut tuomiot eivät ole kunnon kansalaisten oikeustajun mukaisia. Kunnioitus oikeuslaitosta kohtaan on vähäinen. Kunnon ihmiset ovat vihaisia. Sille pahalle mielellekin pitäisi antaa painoarvoa.
  3. Pahimmat rikolliset laitetaan kyllä vankilaan. Tilanne olisi hyväksyttävä, jos he myös pysyisivät vankilassa tuomionsa ajan. Mutta sen sijaan jatkuvasti keksitään uusia tapoja lyhentää vangittuna olemisen aikaa.
  4. Eheyttämistä ainakin yritetään. Harmi vain, että sitä tehdään yleensä kohtien 1-3 kustannuksella.

Haluan muutosta! Minne syyttävän sormen kuuluu osoittaa? Mietitäänpä…

Kansanedustajat säätävät lait. Tuomioistuimet määräävät rangaistukset lakien puitteissa. Jos yleinen mielipide vaatii kovempia rangaistuksia, kansanedustajat piiloutuvat tuomioistuinten selän taakse. Tuomioistuimet taas piiloutuvat oikeuskäytännön taakse. Tämä on viheliäinen umpisolmu.

Rikoslaki on oikeastaan pääosin aika hyvin kirjoitettu. Jokaisesta rikosnimikkeestä on määritelty lievin ja ankarin mahdollinen rangaistus. Eduskunta on siis päättänyt, miltä väliltä tuomioistuimen on määrättävä rangaistus. Samanlaisesta teosta voi olla erikseen kuvailtu lievä ja törkeä tekomuoto, millä pyritään haarukoimaan sopivan asteisia rangaistuksia.

Otetaan esimerkiksi pahoinpitely. On olemassa lievä pahoinpitely, pahoinpitely ja törkeä pahoinpitely. Lievästä tekomuodosta seurauksena on aina sakko. Pahoinpitelystä voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Törkeästä pahoinpitelystä on tuomittava vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. (Mielestäni on epäloogista että “törkein tavallinen pahoinpitely” katsotaan vakavammaksi kuin “lievin törkeä pahoinpitely”, mutta ei mennä siihen sen enempää tässä kirjoituksessa.)

Voidaan siis ajatella, että pahoinpitelyrikoksesta voidaan langettaa käytännössä millainen rangaistus tahansa pienestä sakosta kymmeneen vuoteen vankeutta. Kuulostaa järkevältä.

Sitten olisi loogista miettiä, millainen on se kaikkein lievin pahoinpitely, josta pitäisi tuomita pienimpään mahdolliseen sakkoon. Entä millainen olisi se kaikkein törkein pahoinpitely, josta pitäisi tuomita kymmeneksi vuodeksi vankilaan? Kun näille ääripäille on keksitty jonkinlaiset esimerkit, voidaan kaikkien mahdollisten pahoinpitelyiden rangaistukset skaalata asteikolle. Hyvän asteikon tunnistaa siitä, että se käytetään kokonaan.

Mutta mikä tuntuu olevan vallitseva todellisuus? Minun mielestäni skaalaus on pahasti pielessä. Koko asteikkoa ei käytetä. Sen sijaan siitä käytetään sopivasti kaikkea, mikä on alle kahden vuoden vankeuden alapuolella. Tämä on sopivaa siksi, että alle kahden vuoden vankeustuomiot voidaan määrätä (eli käytännössä määrätään) ehdollisena (eli käytännössä ei määrätä rangaistusta lainkaan).

Joku tarkkaavainen huudahtaa nyt, että sehän on tuomioistuinten vika, eikä kansanedustajien vika. Niinhän se onkin. Mutta on ilmeistä, että tuomioistuimet eivät voi korjata omaa vikaansa, koska koetaan, että tuomioiden kuuluu olla ankaruudeltaan samanlaisia kuin aiempienkin tuomioiden. Jos siis joskus historiassa on annettu muutama huono tuomio putkeen, siitä on muodostunut käytäntö, jota ei saa millään korjattua.

Joten on eduskunnan aika astua esiin!

Lukijan ei ole pakko olla kanssani samaa mieltä siitä, että törkeistä pahoinpitelyistä annetaan aivan liian lieviä rangaistuksia. Lukija voi keksiä minkä tahansa rikosnimikkeen, josta annetaan liian lieviä rangaistuksia. Jos sellaista ei keksi, sellaisen voi kuvitella. Käytän tässä kuitenkin törkeää pahoinpitelyä esimerkkinä.

Jos kansa kokee, että törkeiden pahoinpitelyiden rangaistuksia on korotettava, eduskunnan on syytä tehdä niin. Muuten kansan on syytä vaihtaa eduskunta.

Mitä eduskunta siis voi tehdä?

Eduskunta voi korottaa vähimmäisrangaistusta. Jos rikoslakia muutetaan siten, että törkeästä pahoinpitelystä seuraa vankeutta kahdesta vuodesta kymmeneen vuoteen, kaikki tuomiot on annettava ehdottomina. Tähän ratkaisuun valtaosa kansasta olisi hyvin tyytyväinen, näin uskallan väittää.

Rangaistusten koventamisen tiimoilta on eduskunnassa kuitenkin näkynyt käsittämättömiä performansseja. Kun kansa vaati hankoja ja talikoita heiluttaen kovempia rangaistuksia lapsiin kohdistetuista seksuaalirikoksista, oikeusministeri katsoi aiheelliseksi korottaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistusta. Ja ettei tarvitse lukea koko linkattua uutista läpi, tässä lainaus olennaisimmasta kohdasta:

“[Oikeusministeri Antti] Häkkänen kertoo, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistus korotetaan nykyisestä 4 vuodesta 6 vuoteen vankeutta. Häkkäsen mukaan jatkossa voitaisiin arvioida nykyistä ankarammin vakavimpia tekoja, jotka eivät kuitenkaan täytä lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä.

Kysehän ei tietenkään ollut siitä, että rikosnimikkeessä olisi loppunut rangaistusasteikko kesken. Kyse oli siitä, että rangaistukset ovat aina asteikon alapäästä. Enimmäisrangaistuksen nostolla ei ole siihen mitään vaikutusta. Oikeusministeri joko ymmärsi sen tai ei ymmärtänyt sitä. En osaa sanoa kumpi vaihtoehto on pahempi.

Jos kansa vuodesta toiseen vaatii kovempia rangaistuksia, sen pitäisi jo itsessään olla peruste koventaa rangaistuksia – täysin riippumatta siitä mitä professorit, dosentit ja tilastonikkarit sanovat. Tavallisten ihmisten mielipahalle ei nykyään anneta mitään painoarvoa, mutta rikollisten mielipahalle kyllä annetaan. Se on väärin. Kunnon kansalaiset ovat arvokkaampia kuin rikolliset ja heitä tulisi kohdella sen mukaisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *