Miksi olen Perussuomalainen?

Jokaisen poliittisen toimijan on syytä aina toisinaan pysähtyä ajattelemaan, miksi edustaa juuri sitä puoluetta, jota edustaa. Perussuomalaisten kohdalla se korostuu, koska niin suurella osalla kansasta on juuri Perussuomalaisista poikkeuksellisen negatiivinen käsitys.

Minun puolueeni on Perussuomalaiset, koska Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka…

Yllä olevaa virkettä voisi jatkaa vaikka kuinka monella tavalla. Annan esimerkkejä aiheista, joissa Perussuomalaiset on käytännössä yksin eri mieltä kuin kaikki muut puolueet:

  • EU-tukipaketti
    • Kaikki muut puolueet rummuttivat vuoden 2020 EU-tason koronatukipaketin puolesta. Se oli kuulemma pakko hyväksyä. Muut puolueet keskittyivät lähinnä viilailemaan kokonaisuuden kannalta täysin epäolennaisia yksityiskohtia. Perussuomalaiset on ainoa puolue, jonka mielestä koko EU-tukipakettia ei olisi pitänyt hyväksyä ollenkaan. (muokkaus: myös KD on tässä asiassa Perussuomalaisten linjoilla)
  • turvapaikkapolitiikka
    • Kaikkien muiden puolueiden mielestä nykyinen tapa käsitellä turvapaikkahakemuksia on koskematon. Perussuomalaiset on ainoa puolue, jonka mielestä nykyinen turvapaikkajärjestelmä ei sovi nykyiseen maailmaan ja siitä pitäisi luopua kokonaan. Lisäksi Perussuomalaiset on ainoa puolue, jonka mielestä ensiapuna järjestelmän pahimpia hölmöyksiä pitäisi korjata 1) ottamalla turvapaikanhakijat viranomaisten haltuun prosessin ajaksi 2) jättämällä käsittelemättä Ruotsista saapuvien hakemukset (ilmeisen perusteettomina) 3) jättämällä käsittelemättä esimerkiksi homoseksuaalisuuteen tai kristinuskoon kääntymiseen liittyvät uusintahakemukset (ilmeisen perusteettomina). Kaikkien muiden puolueiden mielestä nämä ehdotukset edustavat pahuutta.
  • rangaistusten koventaminen
    • Kansa ei pääsääntöisesti ole tyytyväinen rikoksista seuraaviin rangaistuksiin. Monista rikoksista haluttaisi ankarampia rangaistuksia. Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka ajaa kovempia rangaistuksia. Kaikki muut puolueet seisovat nykyisen linjan takana.
  • ruotsin kieli
    • Ruotsin kieltä on opetettu koko väestölle jo vuosikymmeniä hirmuisilla resursseilla ja varsin laihoin tuloksin. Suuri osa kansasta ei osaa ruotsia käytännössä lainkaan, ja lisäksi vielä suhtautuu koko kieleen hyvin negatiivisesti. Tätä ongelmaa yritetään jatkuvasti korjata lisäämällä ja aikaistamalla ruotsin kielen opetusta. Perussuomalaiset on ainoa puolue, jonka mielestä pakollisesta ruotsin kielen opiskelusta pitäisi luopua. Kaikkien muiden puolueiden mielestä ruotsin kieli on pyhä lehmä, johon ei sovi kajota.
  • kehitysapu
    • Vuonna 2020 viimeistään olemme huomanneet, että kehitysavun määrärahat eivät riipu taloudellisesta tilanteesta. Siihen rahat budjetoidaan ensiksi, ja vasta sen jälkeen katsotaan riittääkö Suomen kansalle ruokaa. Kaikkien muiden puolueiden mielestä Suomen pitää ottaa lainaa voidakseen antaa rahaa kehitysapuun. Perussuomalaiset on ainoa puolue, jonka mielestä kehitysapu on toissijainen kohde, johon ei pitäisi laittaa rahaa ollenkaan huonossa taloustilanteessa.

Olennaista ei ole se, että olen kaikissa näissä viidessä esimerkissä Perussuomalaisten linjoilla. Voisin hyvin olla eri mieltä jostain niistä, eikä se silti muuttaisi kokonaiskuvaa. Olennaista on se, että Perussuomalaiset on yksin. On hyvin tyypillistä, että puolet kansasta haluaa jotain tiettyä muutosta, mutta vain Perussuomalaiset ajaa sitä.

Jos olisimme Titanicilla, kaikki muut puolueet riitelisivät kansituolien järjestyksestä, kun Perussuomalaiset ainoana haluaisi muuttaa kurssia. Ja siitä kerettiläisyydestä Perussuomalaisia on kivitetty jo ainakin vuodesta 2008, jolloin itse aloin seurata politiikkaa.

Palataan viiteen esimerkkiini. Hyväksyn eriävät mielipiteet kaikista niistä. Sen sijaan en hyväksy sitä, että juuri minun mielipiteeni on kaikissa niissä olevinaan niin väärä, että sitä pitäisi katsoa nenän vartta pitkin.

Eriävien mielipiteiden tukahduttaminen merkittävissä kysymyksissä on huono asia, mutta sillä on silti Suomessa pitkät perinteet. Perussuomalaiset on nykyään ainoa puolue, joka sen eriävän mielipiteen esittää. Siksi Perussuomalaiset on minulle ainoa vaihtoehto. Niin kauan, kun Perussuomalaiset ainoana tarjoaa sen vaihtoehdon, puoluevalintani on helppo.

Rangaistusten tarkoitus

Toimivassa yhteiskunnassa rikoksesta seuraa rangaistus. Siihen on mielestäni seuraavat neljä perustetta (ei tärkeysjärjestyksessä)

  1. Rangaistuksen pitää olla riittävän ankara, jotta kaikki rikoksella saatu hyöty tulee kärsityksi pois. Muuten rikoksien tekeminen muuttuu kannattavaksi ja rikollisten olisi järkevintä jatkaa rikoksien tekoa heti vapauduttuaan.
  2. Kunnon kansalaisten pitää kokea yhteiskunnan olevan oikeudenmukainen. Muuten yleinen oikeustaju rapautuu ja lakien kunnioitus vähenee. Seurauksena on kasvava määrä rikollisia.
  3. Vankeusrangaistuksen kuuluu turvata yhteiskuntaa pitämällä kaikkein haitallisin rikollinen aines poissa pahanteosta. Nämäkin yksilöt toki vapautuvat ajallaan, mutta ainakin määräajan saavat kaikki muut olla rauhassa heiltä.
  4. Rikollisia on perusteltua yrittää ohjata takaisin kaidalle polulle. Henkilöiden ollessa viranomaisten hallussa, heidät voidaan alistaa halutun kaltaiselle asennekasvatukselle.

Minusta pahasti tuntuu siltä, että nykyään kohdat 1-3 on unohdettu täysin. Jos niitä erehtyy vaatimaan julkisessa keskustelussa, tulee lynkatuksi. Perusteina käytetään sellaisia fraaseja kuin “Ei vankila paranna ketään” (katso kohta 3), “Vankilassa rikollisuus vain lisääntyy” (se on huonoa vankeinhoitoa, mikä on erillinen asia) tai “Pienistä rikollisista ei pidä tehdä isoja rikollisia” (katso kohdat 1 ja 2)

Miten asia on tällä hetkellä Suomessa?

  1. Rangaistukset eivät ole ankaria. Erityisesti väkivalta- ja omaisuusrikokset ovat kannattavia ja rikolliset tietävät sen. Sarjanäpistelijän kannattaa jatkaa näpistelyä, koska kiinni jäämisestä ei saa käytännössä mitään seuraamusta. Ja kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, liikennehirviöiden kannattaakin viitata ajokielloilleen kintaalla siinä missä vainoajien lähestymiskielloilleen. Muistetaan toki myös, että rikoksen tekijä ei yleensä aio jäädä kiinni. Rangaistuksen “pelotevaikutus” on siis vähäinen, enkä siksi rummuta sitä. Tässä kohtaa on kyse ennen kaikkea taparikollisten käsittelystä. He tietävät jäävänsä kiinni aina toisinaan. Heille se on vain osa sitä peliä, jota he poliisin kanssa kaiket päivät pelaavat.
  2. Rikoksista saadut tuomiot eivät ole kunnon kansalaisten oikeustajun mukaisia. Kunnioitus oikeuslaitosta kohtaan on vähäinen. Kunnon ihmiset ovat vihaisia. Sille pahalle mielellekin pitäisi antaa painoarvoa.
  3. Pahimmat rikolliset laitetaan kyllä vankilaan. Tilanne olisi hyväksyttävä, jos he myös pysyisivät vankilassa tuomionsa ajan. Mutta sen sijaan jatkuvasti keksitään uusia tapoja lyhentää vangittuna olemisen aikaa.
  4. Eheyttämistä ainakin yritetään. Harmi vain, että sitä tehdään yleensä kohtien 1-3 kustannuksella.

Haluan muutosta! Minne syyttävän sormen kuuluu osoittaa? Mietitäänpä…

Kansanedustajat säätävät lait. Tuomioistuimet määräävät rangaistukset lakien puitteissa. Jos yleinen mielipide vaatii kovempia rangaistuksia, kansanedustajat piiloutuvat tuomioistuinten selän taakse. Tuomioistuimet taas piiloutuvat oikeuskäytännön taakse. Tämä on viheliäinen umpisolmu.

Rikoslaki on oikeastaan pääosin aika hyvin kirjoitettu. Jokaisesta rikosnimikkeestä on määritelty lievin ja ankarin mahdollinen rangaistus. Eduskunta on siis päättänyt, miltä väliltä tuomioistuimen on määrättävä rangaistus. Samanlaisesta teosta voi olla erikseen kuvailtu lievä ja törkeä tekomuoto, millä pyritään haarukoimaan sopivan asteisia rangaistuksia.

Otetaan esimerkiksi pahoinpitely. On olemassa lievä pahoinpitely, pahoinpitely ja törkeä pahoinpitely. Lievästä tekomuodosta seurauksena on aina sakko. Pahoinpitelystä voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Törkeästä pahoinpitelystä on tuomittava vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. (Mielestäni on epäloogista että “törkein tavallinen pahoinpitely” katsotaan vakavammaksi kuin “lievin törkeä pahoinpitely”, mutta ei mennä siihen sen enempää tässä kirjoituksessa.)

Voidaan siis ajatella, että pahoinpitelyrikoksesta voidaan langettaa käytännössä millainen rangaistus tahansa pienestä sakosta kymmeneen vuoteen vankeutta. Kuulostaa järkevältä.

Sitten olisi loogista miettiä, millainen on se kaikkein lievin pahoinpitely, josta pitäisi tuomita pienimpään mahdolliseen sakkoon. Entä millainen olisi se kaikkein törkein pahoinpitely, josta pitäisi tuomita kymmeneksi vuodeksi vankilaan? Kun näille ääripäille on keksitty jonkinlaiset esimerkit, voidaan kaikkien mahdollisten pahoinpitelyiden rangaistukset skaalata asteikolle. Hyvän asteikon tunnistaa siitä, että se käytetään kokonaan.

Mutta mikä tuntuu olevan vallitseva todellisuus? Minun mielestäni skaalaus on pahasti pielessä. Koko asteikkoa ei käytetä. Sen sijaan siitä käytetään sopivasti kaikkea, mikä on alle kahden vuoden vankeuden alapuolella. Tämä on sopivaa siksi, että alle kahden vuoden vankeustuomiot voidaan määrätä (eli käytännössä määrätään) ehdollisena (eli käytännössä ei määrätä rangaistusta lainkaan).

Joku tarkkaavainen huudahtaa nyt, että sehän on tuomioistuinten vika, eikä kansanedustajien vika. Niinhän se onkin. Mutta on ilmeistä, että tuomioistuimet eivät voi korjata omaa vikaansa, koska koetaan, että tuomioiden kuuluu olla ankaruudeltaan samanlaisia kuin aiempienkin tuomioiden. Jos siis joskus historiassa on annettu muutama huono tuomio putkeen, siitä on muodostunut käytäntö, jota ei saa millään korjattua.

Joten on eduskunnan aika astua esiin!

Lukijan ei ole pakko olla kanssani samaa mieltä siitä, että törkeistä pahoinpitelyistä annetaan aivan liian lieviä rangaistuksia. Lukija voi keksiä minkä tahansa rikosnimikkeen, josta annetaan liian lieviä rangaistuksia. Jos sellaista ei keksi, sellaisen voi kuvitella. Käytän tässä kuitenkin törkeää pahoinpitelyä esimerkkinä.

Jos kansa kokee, että törkeiden pahoinpitelyiden rangaistuksia on korotettava, eduskunnan on syytä tehdä niin. Muuten kansan on syytä vaihtaa eduskunta.

Mitä eduskunta siis voi tehdä?

Eduskunta voi korottaa vähimmäisrangaistusta. Jos rikoslakia muutetaan siten, että törkeästä pahoinpitelystä seuraa vankeutta kahdesta vuodesta kymmeneen vuoteen, kaikki tuomiot on annettava ehdottomina. Tähän ratkaisuun valtaosa kansasta olisi hyvin tyytyväinen, näin uskallan väittää.

Rangaistusten koventamisen tiimoilta on eduskunnassa kuitenkin näkynyt käsittämättömiä performansseja. Kun kansa vaati hankoja ja talikoita heiluttaen kovempia rangaistuksia lapsiin kohdistetuista seksuaalirikoksista, oikeusministeri katsoi aiheelliseksi korottaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistusta. Ja ettei tarvitse lukea koko linkattua uutista läpi, tässä lainaus olennaisimmasta kohdasta:

“[Oikeusministeri Antti] Häkkänen kertoo, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistus korotetaan nykyisestä 4 vuodesta 6 vuoteen vankeutta. Häkkäsen mukaan jatkossa voitaisiin arvioida nykyistä ankarammin vakavimpia tekoja, jotka eivät kuitenkaan täytä lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä.

Kysehän ei tietenkään ollut siitä, että rikosnimikkeessä olisi loppunut rangaistusasteikko kesken. Kyse oli siitä, että rangaistukset ovat aina asteikon alapäästä. Enimmäisrangaistuksen nostolla ei ole siihen mitään vaikutusta. Oikeusministeri joko ymmärsi sen tai ei ymmärtänyt sitä. En osaa sanoa kumpi vaihtoehto on pahempi.

Jos kansa vuodesta toiseen vaatii kovempia rangaistuksia, sen pitäisi jo itsessään olla peruste koventaa rangaistuksia – täysin riippumatta siitä mitä professorit, dosentit ja tilastonikkarit sanovat. Tavallisten ihmisten mielipahalle ei nykyään anneta mitään painoarvoa, mutta rikollisten mielipahalle kyllä annetaan. Se on väärin. Kunnon kansalaiset ovat arvokkaampia kuin rikolliset ja heitä tulisi kohdella sen mukaisesti.

Kieltojen rikkomisesta linnaan

Yleisellä tasolla kannatan lievimmän mahdollisen puuttumiskeinon käyttöä.

  • Ajokielto, jos on vaaraksi liikenteessä
  • Lähestymiskielto, jos on vaaraksi tietylle ihmiselle
  • Eläintenpitokielto, jos pitää eläimiä kärsimyksessä

Henkilö voi muuten olla ihan kelpo kansalainen, mutta auton ratissa hän ei suostu noudattamaan sääntöjä. Silloin paras ratkaisu on, että hänen ei vain anneta ajaa autoa. Hänet määrätään siis ajokieltoon. Muilta osin hän voi jatkaa elämäänsä normaalisti. Sama pätee lähestymiskieltoon ja eläintenpitokieltoon.

Juuri näinhän nyt toimitaan. Hieno juttu. Kaikki kunnossa, eikö?…

…Ikävä kyllä kaikki ei ole kunnossa. Elämme valitettavasti yhteiskunnassa, joka on hampaaton hankalien tapauksien edessä. Kielto osataan määrätä, mutta ei olla varauduttu siihen, että joku rikkoisi sitä kieltoa:

  • Ajokiellon rikkojalle määrätään lisää ajokieltoa.
  • Lähestymiskiellon rikkojalle määrätään lisää lähestymiskieltoa.
  • Joku ehkä arvaa, mitä eläintenpitokiellon rikkojalle määrätään.

Ratkaisu ongelmaan on mielestäni ilmeinen.

Henkilö on osoittanut, ettei kielto ole riittävä toimenpide vaaran torjumiseksi. Henkilö on silloin otettava viranomaisten haltuun ja pidettävä väkisin poissa pahanteosta määräajan. Hänet on siis laitettava vankilaan. Sitten kun hän vapautuu vankilasta, hän on sovittanut rikoksensa. Sen jälkeen hänellä on toki mahdollisuus jatkaa rikollista toimintaansa, mutta ainakin hän on joutunut keskeyttämään sen vankilassa oloajakseen. (onko vankilassaoloaika yhdyssana?)

Jostain syystä ehdotukseni on julkisessa keskustelussa vuonna 2020 silkkaa kerettiläisyyttä. Rikoslaki kyllä on valmis (ajokiellon ja lähestymiskiellon osalta). Kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta voidaan määrätä enimmillään kuusi kuukautta vankeutta. Lähestymiskiellon rikkomisesta maksimirangaistus on vuosi vankeutta.

Eläintenpitokiellon rikkominen on vain eläinsuojelurikkomus, josta ei voida tuomita muuta kuin sakkoa. Tämä on väärin. Siitäkin pitäisi olla mahdollista tuomita vankeuteen. Mutta ei mennä tässä kirjoituksessa siihen sen enempää.

Arvoisa lukija, oletko nähnyt uutisia idiooteista, jotka vähät välittävät ajokielloistaan? Pahimmillaan jollekulle annetaan neljäskymmenes ajokielto vuoden aikana. Ajokieltonsa pokattuaan he ajavat poliisiasemalta kotiinsa. He pitävät kunnon kansalaisia pilkkanaan aiheuttaen samalla myös hengenvaaran kaikille aina ja kaikkialla.

Arvoisa lukija, pyydän sinua pohtimaan kahta seuraavaa kysymystä:

  1. Mitä tällaisille ihmisille pitäisi tehdä?
  2. Miksi niin ei tehdä?

Minun vastaus ykköseen lienee jo tiedossa, jos olet jaksanut lukea tänne asti. Kakkoseen liittyy mielestäni ovela kuvio, joka mahdollistaa sen, ettei ketään saada siitä tilille.

Kuten aiemmin mainitsin, rikoslaki mahdollistaa kyllä ajokiellon rikkojan laittamisen telkien taa – pallo jalkaan ja pyttyyn niin että häkki heilahtaa. Suomen surkea oikeuskäytäntö on vain luisunut sille tasolle, että jokaisen uuden kiellon rikkomisen kohdalla tyydytään heristämään sormea ja sopimaan yhdessä että enää ei sitten rikota. Jokainen tuomari voi siis vedota siihen, että näin on ennenkin toimittu. Kansanedustajat taas voivat vedota siihen, että vankeusrangaistus voidaan jo antaa, eikä heidän kuulu astua tuomioistuimien tontille. Jotkut vielä pelaavat omaa peliään vakuuttelemalla kansaa siitä, ettei vankila paranna ketään. Näin saadaan vuodet vierimään ilman että kukaan korjaa ongelmaa.

Jos olisin diktaattori, korjaisin ongelman. Jos olisin kansanedustaja, yrittäisin korjata ongelman. Korjaus tehtäisi lakimuutoksella, jonka myötä aiemmin mainittujen kieltojen rikkomisesta seuraisi aina vankeutta. Samalla poistaisin ehdollisen vankeusrangaistuksen käsitteen, mutta se on jo aihe toiselle kirjoitukselle.

Maapallon pelastaminen julkisilla varoilla

Edellisen kirjoitukseni lopussa kritisoin rahan laittamista hyväntekeväisyyteen (kehitysapuun) talouden ollessa kuralla. Tässä kirjoituksessa käsittelen sitä, miten kaiken sen rahan voisi käyttää paljon paremmin. En puhu ilmeisistä kotimaisista kohteista, kuten sairaanhoitajien palkoista tai homeisista kouluista. Sen sijaan lähden siitä oletuksesta, että se vuosittainen miljardi on oikeasti käytettävä maailman parantamiseen. Sekin on järkevä tavoite.

Ensin on hyvä pysähtyä ajattelemaan, kuinka paljon rahaa jokavuotinen miljardi euroa on. Sillä saisi esimerkiksi

  • reilut 71 000 huussia Afrikkaan (onko tämä paljon vai vähän? Sitä arvioidessa on syytä huomata, että yhden huussin hinnaksi tulee 14 000 euroa, mikä on osoitus kehitysavun tehokkuudesta)
  • 130 euroa puhtaana käteen jokaiselle Sierra Leonen asukkaalle. (Mainiossa kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille Rutger Bregman esittää, että köyhät lakkaavat olemasta köyhiä kun heille annetaan rahaa.)
  • 9 samanlaista jätteenpolttolaitosta kuin Saloon rakennettava Korvenmäen laitos

Ja näistä voisi siis valita yhden joka vuosi. Yhtä on jo kokeiltu. Mitä muuta me olemme saaneet? Siitä on hyvin hankala löytää tietoa, mikä mielestäni kertoo vain yhdestä asiasta: Tulokset eivät ole mairittelevia. Jos olisi jotain näyttöä kaiken sen rahan käytön hyödyistä, niistä näytöistä varmasti kerrottaisi meille. Katsotaan siis Ulkoministeriön sivuilta, mihin se raha heidän mielestään menee.

Tuosta ei ota Erkkikään selvää. Pelottaa ajatellakin, mitä tarkoittaa “Suomen EU-osuus 190 miljoonaa euroa”. Samaisella sivulla on sitten vielä menolista maakohtaisesti, mutta se summautuu vain reiluun 100 miljoonaan. Suurin avunsaajamaa on Afganistan (22,9 miljoonaa). Erilaisille YK-järjestöille ja “kehitysrahoituslaitoksille” menee parisataa miljoonaa. Mitäköhän tarkoittaa 61,2 miljoonaa Maailmanpankille?

Tuo sivusto vahvistaa käsitystäni siitä, ettei tilanne ole kenelläkään hallinnassa. Koetaan, että rahaa on pakko polttaa se miljardi, mutta kenelläkään ei tunnu olevan mitään visiota asiasta. Sen sijaan, että sillä rahalla ratkottaisi valittuja ongelmia, se lahjoitetaan muille siinä toivossa, että ne muut tahot ratkoisivat joitain pahoiksi katsottuja ongelmia. Tämä on mielestäni huonoa rahan käyttöä. Voisin hyväksyä näinkin suuren hyväntekeväisyyden, jos sillä olisi selkeä tarkoitus. Mutta mikä se tarkoitus olisi? Annan esimerkin.

Pelastetaan meret muoviroskalta

Merissä lilluu valtava määrä muoviroskaa. Se on ikävää. Olisi paljon parempi, jos merissä ei olisi muoviroskaa. Pitäisi siis:

  1. Kerätä muoviroskat pois meristä
  2. Estää uuden muoviroskan päätyminen meriin

Tämä on mekaaninen ongelma. Mekaanisiin ongelmiin on mekaaniset ratkaisut. Mekaaniset ratkaisut on järjestettävissä rahalla.

Nyt on hyvä muistaa, että miljardi euroa vuodessa on vain Suomen kehitysapu. Koko maailman tasolla kehitysapuun käytettiin vuonna 2017 sympaattiset 146,6 miljardia dollaria (Wikipedia).

Merien muoviroskaa pidetään nykyään jo yleisesti aika pahana ongelmana. Luulisi, että sen korjaamiselle olisi poliittista tahtoa. Ehkä onkin, mutta poliitikot eivät pääsääntöisesti osaa ratkoa tällaisia ongelmia. Poliitikot eivät myöskään tiedä, kuka tällaisia ongelmia osaisi ratkoa. Siksi he antavat rahansa kaiken maailman järjestöille, joissa niissäkään ei tiedetä. Sitten pidetään seminaareja ja lennetään ympäri maailmaa päivittelemässä ongelmia kunnes on taas seuraavan vuoden avustusten vuoro. Sitten pidetään seminaareja…

Maailma on täynnä ratkaisukeskeisiä ihmisiä. Pikainen googlettaminen kertoo, että muoviroskan keräämiseen on jo useita potentiaalisia (ja kauniin mekaanisia) ratkaisuja, kuten tämä ja tämä. Jos esimerkiksi noita projekteja rahoittaisi miljardilla eurolla joka vuosi niin rohkenen väittää, että muoviroska saisi kyytiä. Kuinka moni ottaisi sen mieluummin kuin nykyiset hyvin epämääräiset kehitysavun saavutukset?

Ja entä se muoviroskan syntyminen? Sitähän syntyy, koska Kauko-Idän maissa ei ole asiallista jätehuoltoa. Kuten alussa viittasin, Saloon rakennetaan tätä kirjoittaessa jätteenpolttolaitosta, jonka arvioitu kustannus on 112 miljoonaa euroa. Koska en ole jätteenpolttolaitosten rakentamisen asiantuntija, oletan, että vastaavan laitoksen saisi samalla hinnalla Kauko-Itään. Saisimme siis rahoitettua 9 sellaista laitosta joka vuosi. Rohkenen väittää, että jätehuolto saataisi suhteellisen nopeasti kuntoon – ja tämä vain Suomen käyttämillä rahoilla.

Miksi näin ei tehdä? Kenen mielestä nykymeno on parempi?

Valtion velkaantuminen

Tätä kirjoittaessa Suomen valtio on ottamassa velkaa toista kymmentä miljardia yhden vuoden aikana. Suuri osa siitä on koronaepidemiaan liittyvää tekohengitystä, mutta velkaantuminen oli tukevasti miljardiluokassa jo ennen koronaepidemiaa. Maalaisjärjellä ajateltuna jotain vaikuttaisi olevan pielessä.

Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, millaiseen käyttötarkoitukseen valtion velanotto on minun mielestäni perusteltua. Arvioin myös, onko Suomen taloudenpito tällä hetkellä kestävällä pohjalla. (Juonipaljastus: Ei ole.)

Miksi valtio ottaa velkaa?

Näen itse kolme perustarkoitusta velanotolle:

  1. Investointi
  2. Elvytys
  3. Syömävelka

Jos olet ostanut asunnon, olet todennäköisesti ottanut sitä varten velkaa. Olet tehnyt investoinnin. Jos olet rahapulassa ottanut pikavipin saadaksesi ostettua ruokaa, ja olet maksanut sen pikavipin toisella pikavipillä, olet ottanut syömävelkaa. Nämä esimerkit eivät poikkea mitenkään siitä, mitä valtio tekee. Niiden lisäksi valtio voi kuitenkin myös elvyttää. Tarkastellaan elvytystä havainnollistavan kuvan avulla:

Kuvassa sininen viiva kuvaa kuvitteellisen talouden bruttokansantuotetta (BKT). Todellisuudessa talouden ylä- ja alamäet eivät ole tasaisia, mutta tietyt havainnot ovat pitäneet kutinsa sivistyneessä maailmassa jo monta vuosikymmentä:

  • Välillä on ylämäkiä.
  • Välillä on alamäkiä.
  • Talous kasvaa.

Heilunta on pääsääntöisesti pahasta. Olisi kaikkien kannalta parempi, jos kasvu olisi tasaista. Heilunnan tasaamiseksi pitäisi nousukaudella pyrkiä laittamaan rahaa säästöön ja laskukaudella elvyttämään sillä säästörahalla. Tätä kaunista periaatetta kuvaa violetti katkoviiva. Koska kukaan ei kuitenkaan laita rahaa säästöön (paitsi ehkä Norja), laskukaudella elvytetään lainarahalla. Sekin on ihan okei, jos nousukaudella sitten maksetaan sitä lainaa pois.

Tiedostetaan toki, että bruttokansantuote ei suinkaan ole absoluuttinen totuus talouden tilasta. Vanhan paikkansapitävän vitsin mukaan BKT saadaan nopeimmin kasvamaan vandalismilla. Jos menen ulos ja rikon ikkunat kaikista kotikatuni varrelle pysäköidyistä autoista, BKT kasvaa kohisten, kun autokorjaamot saavat tuloja. Vastaavasti jos minä ja ystäväni olisimme hiusmuotoilijoita ja joka päivä muotoilisimme toistemme hiuksia hintaan 100€/kerta, kontribuutiomme BKT:lle olisi uljas. Kukaan ei varmaan kuitenkaan väitä, että Suomen taloudella pyyhkisi näiden esimerkkitapausten ansiosta paremmin. Siitä huolimatta käytän bruttokansantuotetta tässä yhteydessä talouden tilan mittarina, koska parempaakaan ei ole tarjolla.

Mitä se elvyttäminen oikein on?

Kuvitellaan, että olemme nyt jossain aiemmassa kuvassa näkyvistä montuista. Talous on taantumassa. Kukaan ei tilaa mitään. Duunarit seisovat toimettomina. YT-neuvottelut hallitsevat uutisvirtaa. Työttömyys kasvaa.

Silloin valtio laukkaa paikalle valkealla ratsullaan ja alkaa tehdä tilauksia. Se Peräkylän ja Syrjälän välinen kaksoisraide oli kyllä tarkoitus rakentaa vasta kymmenen vuoden päästä, mutta töitä tarvitaan nyt heti. Valtio siis aikaistaa sellaisia investointeja, jotka oli kyllä tarkoitus tehdä muutenkin, mutta vasta myöhemmin. Näin saadaan ainakin jonkin verran järjestettyä töitä silloin, kun muuta työtä ei ole – ja todennäköisesti halvemmalla. Sitten nousukaudella kaikki ovat kiireisiä kauppakeskusten rakentamisen kanssa, eikä kukaan ehdi panostaa Peräkylän ja Syrjälän väliseen rautatiehen.

Näin siis kuuluisi toimia. Valitettavasti viimeiset 10 vuotta on näyttänyt siltä, että velkaa otetaan, koska tuloja ei muuten saada menojen tasolle. Mitään oikeaa tahtoa saati näkemystä ei ole ollut siitä, miten ne tulot ja menot saataisi kestävällä tavalla tasapainoon. Katsotaan lisää kuvia:

Yllä olevassa kuvassa sinisellä yhtenäisellä viivalla on piirretty Suomen BKT Tilastokeskuksen lukujen mukaan. Violetilla pisteviivalla on käyrä, joka kuvaa BKT:n vuotuista 2% kasvua. Se on hyvin lähellä toteutuneiden lukujen trendiä välillä 1975-2019. Sinisellä katkoviivalla on vuodesta 2020 oma ennusteeni, joka perustuu Suomen pankin kesäkuussa 2020 tekemään arvioon. Sen mukaan Suomen BKT pienenee 7% tänä vuonna. Minun mielestäni tilanne on heikentynyt sitten kesäkuun.

Verrataan tätä käyrää aiempana tässä kirjoituksessa esitettyyn kuvitteelliseen käyrään. Jos hyvää tahtoa riittää, tässä tosielämän käyrässäkin näkee ylämäet, alamäet ja nousevan trendin. 1990-luvun lama ja 2008 alkanut finanssikriisi näkyvät selvästi alamäkinä. Olennainen havainto on mielestäni se, että finanssikriisistä ei koskaan toivuttu. Tasaisen kasvun käyrä karkasi.

Miksi tasaisen kasvun käyrän karkaaminen on ongelma? Siksi, että valtion menot on edelleen mitoitettu sille käyrälle. Se käsittämätön määrä velkaa, jota Suomi on ottanut joka vuosi viimeisen kymmenen vuoden ajan, on karkeasti sanoen sinisen ja violetin viivan välinen etäisyys. Kun 2000-luvun alun nousukaudella Nokian miljonäärit kippasivat kottikärryittäin rahaa valtion kirstuun, mitä teki valtio? Laittoiko se sitä rahaa säästöön? Maksoiko se sillä vanhoja velkoja pois? Vai paisuttiko se julkisia menoja sillä oletuksella, että nousukausi on ikuinen?

Kaikki ymmärtävät, miten vaikeaa on karsia menoja. Sen koetaan olevan ennen kaikkea poliittisesti turmiollista. Siksi poliitikkojen ei kuule sanovan millä ne menot tiputetaan pysyvästi nykyiselle tulotasolle. Siksi poliitikot vain unelmoivat ääneen siitä, että tulot nostetaan nykyiselle menotasolle. Tällainen unelmointi on minun mielestäni täysin epärealistista.

Haluaisin jokaisen kasvusta unelmoivan poliitikon jatkavan edellisessä kuvassa ollutta sinistä viivaa. Näyttäkää minulle, millä tavalla kuvittelette sen viivan nousevan violetin viivan tasolle. Kuvitellaan vaikka, että koronaepidemiasta päästään eroon ensi vuonna, talous toipuu välittömästi epidemiaa edeltävälle tasolle, ja siitä eteenpäin talous kasvaa sen 2% joka vuosi. Saataisiinko violetti viiva kiinni?

Ei saataisi. Tässä mielestäni ylioptimistisessa skenaariossa saataisi velkaantumisen kiihtyminen pysäytettyä, mutta ero tulojen ja menojen välillä olisi silti valtava. Syömävelkaa pitäisi edelleen ottaa miljardeja joka vuosi. Jos koronaelvytys tehtäisi oikein, epidemian osuus vuoden 2020 spektaakkelinomaisessa velanotossa voitaisi tosiaan laskea elvytykseksi. Mutta kuten muistamme, Suomi velkaantui jo ennen koronaa. Se osuus oli silloin ja on edelleen silkkaa syömävelkaa. Lisäksi kaikki väärin kohdistettu osuus koronaelvytyksestä on vielä lisää syömävelkaa.

Kun itse piirrän kuvaajia tulevaisuuteen, minusta on hyvä lähtökohta jatkaa sillä menolla, mikä nykyhetkessä on. Jos unohdetaan koronaepidemia, Suomella on ollut viimeiset 10 vuotta keskimäärin 1% kasvua. Miltä Suomen tulevaisuus siis näyttäisi, jos sama meno jatkuisi?

Yllä olevassa kuvassa on edelleen oletettu, että koronaepidemiasta päästään vuonna 2021. Mitään suurenmoista paluuta epidemiaa edeltäneeseen aikaan ei kuitenkaan ole oletettu, vaan 1% kasvuvauhti alkaa suunnilleen sieltä, mihin korona Suomen pudottaa. Kuten kuvasta näkyy, violetti viiva loittonee koko ajan. Syömävelkaa pitäisi siis ottaa joka vuosi entistä enemmän.

Mitä nyt pitäisi tehdä?

Kaikki tämä synkistely lähtee siis siitä oletuksesta, että mitään kestäviä menoleikkauksia ei kyetä tekemään. Se on mielestäni realistinen oletus. Vaikka vuonna 2020 otetaan velkaa lähes 20 miljardia euroa, hallitus haluaa silti kasvattaa toisarvoisia menoja, esimerkiksi kehitysavun määrärahoja. Tämä on mielestäni täysin väärä valinta. Nyt, jos joskus, pitäisi karsia kovalla kädellä pois kaikki paitsi välttämättömät menot. Jokaisen menoerän kohdalla pitäisi miettiä, edistääkö se menoerä sitä, että Suomessa kaikilla on

  • ruokaa
  • lämpöä
  • turvaa

Kaikki menoerät pitäisi kyetä asettamaan tärkeysjärjestykseen. Valtiolla on vain yksi kassa, josta kaikki rahoitetaan, joten kaikki panostukset on pois jostain muualta. Siksi asiat kuuluukin laittaa vastakkain. Jos rahaa jää yli sen jälkeen, kun kaikilla on kelvollisella tasolla ruokaa, lämpöä ja turvaa, voidaan rahaa jakaa myös ei-välttämättömiin kohteisiin. (Mikä se “kelvollinen taso” on, on toki poliittinen päätös.)

Mutta näinhän ei nyt toimita. Sen sijaan on päätetty lisätä panostusta esimerkiksi menokohteeseen, joka ei millään tavalla edistä suomalaisten hyvinvointia (kehitysapu). Tämä hyväntekeväisyys tehdään lainarahalla. Sinä siis otat pikavipin voidaksesi antaa kerjäläiselle rahaa. Onko se hyvää taloudenpitoa? Minun mielestäni ei. Ja kun taloudenpito on tällä tolalla, taloudenhoitajat pitäisi vaihtaa.

Isyyden korjaaminen

Käsittelen tässä kirjoituksessa viime aikoina paljon julkisuutta saanutta tapausta, jossa mies määrättiin maksamaan elatusapua toisen miehen lapsesta.

Tämä tapaus jäi vaivaamaan minua, koska se vaikutti niin epäoikeudenmukaiselta. Otin asiakseni lukea Isyyslain tarkasti läpi selvittääkseni miten tilanne olisi parhaiten korjattavissa.

Selvitykseni perusteella uutisista puuttuu olennaista tietoa: Mikä on lapsen oikean isän osa tarinassa? Onko hän tietoinen lapsestaan? Onko hän edelleen parisuhteessa lapsen äidin kanssa? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, koska minun mielestäni lapsen isäksi voitaisi julistaa oikea mies, jos kaikki osapuolet olisivat siihen suostuvaisia.

Käyn seuraavaksi läpi mielestäni tähän tapaukseen liittyvät kohdat Isyyslaista:

2 §
Isyys avioliiton perusteella
Aviomies on lapsen isä, kun lapsi on syntynyt avioliiton aikana.

Tämä lienee kaikilla tiedossa. Koska tässä tapauksessa lapsi syntyi avioliiton aikana, eikä silloin isyyttä kyseenalaistettu, aviomies julistettiin lapsen isäksi.

4 §
Isyyden selvittämisen tarkoitus ja käyttöala
Isyyden selvittämisen tarkoituksena on hankkia sellaisia tietoja, joiden nojalla isyys voidaan vahvistaa tai todentaa.

Lastenvalvoja selvittää isyyden, kun:

4) lapsen äiti ja mies, jonka isyys on todettu 2 §:n nojalla, hyväksyvät sen, että isyys selvitetään toisen miehen tunnustettua tai ilmoitettua aikovansa tunnustaa lapsen 15 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla.

Isyys siis voitaisi selvittää tässä tapauksessa, jos oikea isä tunnustaisi lapsen.

15 §
Tunnustamisen käyttöala

Jollei 2 momentissa toisin säädetä, isyyden tunnustaminen ei voi koskea lasta, jolla on jo isä. Tunnustaa ei myöskään voida lasta, joka on adoptoitu.

Tunnustaa voidaan kuitenkin lapsi, jonka osalta isyys on todettu 2 §:n nojalla, jos ne, joiden hyväksyminen 19 §:n nojalla tarvitaan, hyväksyvät tunnustamisen. Kun tunnustaminen vahvistetaan Digi- ja väestötietovirastossa, 2 §:n nojalla todettu isyys kumoutuu. (29.11.2019/1151)

19 §
Tunnustamisen hyväksyminen

Isyyttä ei voida tunnustamisen perusteella vahvistaa, jos tunnustaminen koskee 2 §:ssä tarkoitettua lasta, elleivät äiti ja aviomies ole hyväksyneet tunnustamista.

Pykälissä 15 ja 19 mielestäni sanotaan, että avioliitossa syntyneen lapsen isyyttä ei voi kyseenalaistaa, elleivät äiti ja aviomies ole siihen suostuvaisia. Samalla siinä siis myös sanotaan, että isyys voidaan kyseenalaistaa, mikäli äiti ja aviomies ovat suostuvaisia.

26 §
Digi- ja väestötietoviraston toimivalta (29.11.2019/1151)

Isyys vahvistetaan Digi- ja väestötietovirastossa, jos:

1) mies on tunnustanut isyyden 15–22 §:ssä säädetyin tavoin eikä ole aihetta epäillä, ettei mies ole lapsen isä;

Digi- ja väestötietovirasto voisi siis mielestäni vahvistaa oikean miehen isyyden, mikäli kaikki olisivat siihen halukkaita.

Sitten vielä puhutaan erikseen isyyden kumoamisesta:

39 §
Isyyden kumoamisen perusteet

Miehen isyys on kumottava, jos oikeusgeneettisen isyystutkimuksen avulla tai muutoin on selvitetty, ettei miehen ja lapsen välillä ole 3 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitettua suhdetta.

Pykälässä 39 sanotaan mielestäni harvinaisen selvästi, että lainsäätäjien tahto on kumota virheellisesti vahvistettu isyys.

40 § (29.11.2019/1151)
Isyyden kumoaminen Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä

Aviomiehen isyys on kumottu, kun toinen mies on 18 §:ssä tarkoitetulla tavalla tunnustanut isyytensä ja Digi- ja väestötietovirasto on vahvistanut isyyden tunnustamisen perusteella.

18 §
Isyyden tunnustaminen lapsen syntymän jälkeen

Mies voi tunnustaa isyytensä lapsen syntymän jälkeen ilmoittamalla henkilökohtaisesti 2 momentissa tarkoitetulle tunnustamisen vastaanottajalle olevansa lapsen isä. Vastaanottajan on ennen tunnustamista selvitettävä miehelle tunnustamisen merkitys ja oikeusvaikutukset.

Isyyden tunnustamisen ottaa vastaan lastenvalvoja, henkikirjoittaja tai julkinen notaari.

Tähän mennessä esitettyjen pykälien perusteella on minun mielestäni selvää, että oikea isä voi tunnustaa lapsen isyyden. Jos äiti ja aviomies hyväksyvät sen, Digi- ja väestötietovirasto korjaa lapsen isäksi oikean miehen. Asia olisi sillä loppuun käsitelty.

Näillä tiedoilla on myös ilmeistä, että lapsen oikealla isällä on tässä tapauksessa oikeus pestä kätensä koko sotkusta. Jos hän ei halua tehdä asian eteen mitään, hän voi pykälien mukaan jatkaa omaa elämäänsä täysin riippumatta siitä, millainen hänen suhteensa on lapseen ja lapsen äitiin.

Koska uutisissa ei olla puhuttu lapsen oikeasta isästä mitään, oletetaan, että hän ei ole halukas tunnustamaan lasta. Silloin aviomiehen pitäisi nostaa kanne isyytensä kumoamiseksi.

41 §
Isyyden kumoaminen kanteen perusteella

Isyyden kumoamista koskevan kanteen saa käräjäoikeudessa nostaa lapsi, äiti tai mies, jonka isyys on avioliiton perusteella todettu tai Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä vahvistettu. (29.11.2019/1151)

Uutisoinnissa on puhuttu paljon kanteen nostamisen määräajasta. Se tosiaan on se kaksi vuotta lapsen syntymästä. Tuomioistuimissa on myös katsottu, että tässä tapauksessa ei ole ollut erittäin painavaa syytä lipsua määräajasta.

44 §
Määräaika kanteen nostamiselle

Äidin, 42 §:n 2 momentissa tarkoitetun miehen ja miehen, jonka isyys on todettu avioliiton perusteella, on pantava kanne vireille kahden vuoden kuluessa lapsen syntymästä. Jos miehen isyys on vahvistettu tunnustamisen perusteella, isyytensä tunnustaneen miehen ja äidin on pantava kanne vireille kahden vuoden kuluessa siitä, kun isyys on vahvistettu.

Kanne voidaan tutkia, vaikka se olisi pantu vireille määräajan päättymisen jälkeen, jos kantajalla, jota 1 momentissa tarkoitetaan, oli laillinen este tai hän näyttää muun erittäin painavan syyn, jonka vuoksi kannetta ei ole aikaisemmin nostettu. Kanne on kuitenkin jätettävä tutkimatta, jos sitä ei ole nostettu viipymättä sen jälkeen, kun syy kanteen nostamatta jättämiselle oli poistunut.

Jos aviomies tai isyytensä tunnustanut mies on kuollut menettämättä kanneoikeuttaan, on eloon jääneellä puolisolla sekä jokaisella, joka lapsen ohella tai lapsen jälkeen on miehen lähin perillinen, oikeus nostaa kanne vuoden kuluessa miehen kuolemasta tai, jos miehellä vielä olisi ollut käytettävissään pitempi aika, tuon ajan kuluessa.

Tarinan oikeusmurhan kohteeksi joutuneella miehellä on siis minun mielestäni kaksi tapaa päästä irti toisen miehen lapsen elättämisestä:

  1. Oikean isän pitää tunnustaa lapsi ja äidin pitää suostua siihen.
  2. Eduskunnan pitää muuttaa Isyyslain pykälää 44 siten, että muutos koskee myös vanhoja tapauksia.

Minun mielestäni tarvittava lakimuutos olisi helppoa tehdä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan koko pykälä 44 tulisi kumota. En näe mitään perustetta rajata ajallisesti kanteen jättämistä. En näe myöskään ongelmaa siinä, että vanhoja tapauksia avattaisi sen jälkeen uudestaan. Taannehtivan lainsäädännön kielto on olemassa siksi, ettei ketään tuomittaisi teosta, joka ei ollut tekoaikana rikos.

Tämän tapauksen yhteydessä olen kuullut perusteltavan, että nykytilassa ajatellaan ensisijaisesti lapsen etua. Vastakkain on siis kaksi tilannetta:,

  1. Lapsella ei ole virallista isää eikä siten toista elatusvelvollista. Lapsi saa vähemmän rahaa.
  2. Jotta lapsi saisi enemmän rahaa, ulkopuolinen mies määrätään lapsen elatusvelvolliseksi.

Ilmeisesti vaihtoehtoa 2 pidetään joissain piireissä parempana. Minä olen eri mieltä. Minun mielestäni oikeudenmukaisuus on paljon tärkeämpää kuin lisäraha lapsen hoitoon.

Tässä ei kuitenkaan pidä syyttää tuomioistuimia. Siellä annetaan päätökset sen mukaan, mitä laissa sanotaan. Ainoa tulkinnanvarainen asia tässä tapauksessa on se, onko aviomiehellä ollut erityisen painava syy vaatia isyyden kumoamista vasta määräajan jälkeen. Siihen en ota kantaa. Otan kantaa ensisijaisesti siihen, että eduskunnan pitäisi viipymättä kumota Isyyslain pykälä 44.

Sanon nyt kuitenkin vielä, että jos lapsen oikea isä on edelleen äidin kanssa tekemisissä, hänen olisi syytä tunnustaa lapsi ja äidin olisi syytä suostua isyyden korjaamiseen.

Kellonajalla ei ole merkitystä

Kesäaika vai talviaika? Oikeasti sillä ei ole mitään väliä. Yhteiskunnan ei tarvitse olla kellon orja. On perusteltua nukkua pimeällä ja olla valveilla valoisalla. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä kellon kanssa. Voisimme siirtää kelloa vaikka 5 tuntia eteenpäin ja silti herätä auringon noustessa. Syyspäiväntasauksena herätyskello laitettaisi silloin soimaan noin klo 13. Tyypillinen työaika olisi klo 14-22.

Valloillaan tuntuu kuitenkin olevan sellainen näkemys, että yhteiskunnan kuuluu aloittaa toimintansa klo 8. Jos se kellonaika on kiveen hakattu, on ymmärrettävää tapella kesä- ja talviajasta. Ja sen takia onkin laadittu tällaisia surkuhupaisia selvityksiä, jotka ennustavat heinäsirkkaparvia, mikäli valitaan kesäaika vakinaiseksi ajaksi.

Varmasti on jotain hankalia yksittäistapauksia. On vaikka kirjattu johonkin sopimukseen, että ovet on avattava klo 08:00. Pääsääntöisesti ihmiset ovat kuitenkin vapaita ajoittamaan oman vuorokautensa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ja vaikka jokin sopimus olisikin, sitäkin voitaisi muuttaa. Jos siis haluttaisi eroon kellojen siirtelystä kuten nyt halutaan, mutta ei päästäisi siitä eroon (kiitos, EU!), voitaisi yksinkertaisesti siirtää avaamisaikoja.

Kannatan toki kellojen siirtelyn lopettamista. Sitä tuntuu kannattavan lähes koko Suomi, joten en puhu siitä nyt enempää.

Sitten hiukan politiikkaa!

Euroopan Unioni on tässäkin asiassa osoittanut kyvyttömyytensä saada mitään aikaiseksi. Euroopan parlamentti on päättänyt luopua kellojen siirtelystä, mutta asia ei silti etene. Valtiot yrittävät nyt valita pysyvän kellonajan, joka olisi sama mahdollisimman monen naapurin kanssa. Osa valtioista taas on haluttomia tekemään asian eteen mitään. Koskaan ei päästä mihinkään lopputulokseen ja nykyinen limbo jatkuu tästä ikuisuuteen. Ja kohta siirretään taas kelloja…

Minulla on tähän ongelmaan EU-tason ratkaisuehdotus:

Otetaan kaikkialla Euroopan Unionissa käyttöön UTC-aika eli universaali aika.

Ai mikä? (Et avannut linkkiä, mikä on ihan okei. Selitän…)

Oletko kuullut sanottavan, että Suomessa käytössä oleva normaaliaika (eli talviaika) on “UTC + 2 tuntia”? Se tarkoittaa sitä, että kun Suomessa (talvella) kello on 12:00, UTC kellonaika on 10:00. Kun UTC kellonaika on 12:00, aurinko on korkeimmillaan Lontoossa.

Miksi se sitten pitäisi ottaa käyttöön kaikkialla EU:ssa?

Moni ongelma ratkeaisi hienosti ja poliittisesti realistisella tavalla. Samalla tavalla kuin euro helpotti matkustamista ulkomaille, yhteinen aika helpottaisi kaikkea kanssakäymistä rajojen yli. Itsekin olen töissä paljon tekemisissä ruotsalaisten kanssa ja aina ajankohdista sovittaessa on hankalaa selvittää tarkoitetaanko Suomen vai Ruotsin aikaa.

Kun kaikki Euroopan maat ovat maantieteellisesti niin lähellä toisiaan, muutos totuttuun kellonaikaan olisi vähäinen. Suomessa aurinko on UTC-ajassa korkeimmillaan klo 10. Viitaten siihen, mitä olen tässä kirjoituksessa jo sanonut, se ei olisi mikään ongelma. Sovittaisi vain, että kaikki mikä on ennen alkanut klo 08 alkaisi jatkossa klo 06. Muistutan nyt vielä, että silloin ei pitäisi herätä yhtään aikaisemmin! Aurinko nousisi edelleen aivan kuten ennenkin. Ainoa muuttuva asia olisi kellotaulun lukema.

Nyt kun Britannia on eronnut EU:sta, voisi joku ehdottaa EU:n yhteiseksi ajaksi mieluummin UTC+1 eli Keski-Euroopan aika. Sekin kävisi minulle ihan yhtä hyvin. Se olisi ehkä poliittisesti vielä helpompaa, koska suurin osa nykyisistä EU-maista on jo valmiiksi Keski-Euroopan ajassa. Pelkään vain, että silloin unohdetaan luopua samalla kellojen siirtelystä. UTC-ajassa kun ei mitään kesä- ja talviaikoja olekaan, mutta Keski-Euroopan ajassa on.

Haastakaa näkemykseni! Kaikki ovat jo yhtä mieltä siitä, että kellojen siirtelystä pitää luopua. Olenko perustellut riittävästi sen, että valitulla pysyvällä kellonajalla ei ole merkitystä? Saako näkemykseni Euroopan yhteisestä ajasta kannatusta? Vai olenko unohtanut jotain ja visioni onkin tuhoon tuomittu?

Ja lopetetaan nyt jo se kellojen siirtely! Niskuroidaan vaikka valtiojohtoisesti EU:n sääntöjä vastaan, edes tämän yhden kerran.

Uskonnon opetus

Nykyisen kaltaisesta uskontokunnittain tapahtuvasta uskonnon opetuksesta on luovuttava. Sen sijaan elämänkatsomustietoa tulisi opettaa kaikille lapsille uskontokunnasta riippumatta.

Jokaisen kannattaa miettiä, onko perusteltua jakaa lapsia uskontokunnan mukaan… ikinä. Jako vieläpä toimii käytännössä niin, että valkoiset menevät toiseen luokkaan ja mustat toiseen. Se, jos jokin, on kaikkien suvaitsevaisuustavoitteiden vastaista toimintaa.

Minun mielestäni jokaisen ihmisen uskontokunnan tai sen puuttumisen pitäisi olla hänen yksityisasiansa, eikä sen pitäisi päätyä mihinkään tilastoihin. Koulunkaan ei pitäisi tehdä sillä tiedolla yhtään mitään. Erityisen haitallista on, että se hierotaan kaikkien luokkatovereiden naamaan.

Kun itse olin ala-asteella, elämänkatsomustiedon opiskelu oli vielä harvinaista. Itse olin yksi näistä harvinaisuuksista. Kun uskontotunti alkoi, pelin henki oli “Noniin lapset, uskontokirjat esiin. Ja Tommi toiseen luokkaan.” En syytä opettajia. He eivät tehneet mitään väärää. Mutta lapselle on kova paikka olla erilainen kuin muut. Tiedän tapauksia, joissa kirkkoon kuulumaton koululainen on päätynyt evankelis-luterilaisen uskonnon opetukseen vain kuuluakseen joukkoon.

Nykyään järjestelmässä on vielä täysin järjetön epätasapaino. Kuka tahansa saa valita evankelis-luterilaisen uskonnon opetuksen, mutta evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvat eivät saa valita mitään. Heidän on pakko olla oman uskontokuntansa opetuksessa.

Tähän mennessä olen perustellut, miksi nykyinen järjestelmä on epäoikeudenmukainen ja jopa haitallinen. Sen pitäisi olla jo riittävä peruste muutokselle. Puhutaan kuitenkin vielä myös rahasta.

Nykyinen järjestelmä on luotu silloin, kun käytännössä kaikki koululaiset kuuluivat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuosikymmenten kuluessa kirkkoon kuuluvan väestön osuus on kuitenkin jatkuvasti laskenut. Samalla kasvaa muiden uskontojen ja uskontokuntiin kuulumattomien osuus. Uskontokenttä pirstaloituu.

lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirkosta_eroaminen_Suomessa

Nykyinen systeemi on kallis. Jos luokassa kaikki lapset kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon niin silloin resurssiongelmaa ei toki ole. Yllä olevasta kuvaajasta kuitenkin näkee, että tällainen tilanne käy yhä harvinaisemmaksi. Isoissa kaupungeissa eri uskontokuntien uskontotunnit on vielä jotakuinkin järjestettävissä. Paljon pahempi tilanne on pienissä kunnissa, joihin pitää väkisin kaivaa jostain pätevä opettaja esimerkiksi islaminuskoisille. Ja useinhan se ei onnistu. Silloin pitää tinkiä jostain. Usein on tingitty opettajan pätevyydestä, jolloin opetuksen taso kärsii. Toinen vaihtoehto on tinkiä käytännöllisyydestä, jolloin yhden oppitunnin takia kuskataan muutamaa lasta kymmeniä kilometrejä.

Kaikki esittämäni ongelmat korjaantuisivat sillä, että uskonto oppiaineena olisi kaikille yhteinen. Sitä ei tarvitsisi edes suunnitella uusiksi, koska nykyinen elämänkatsomustieto kelpaisi siihen sellaisenaan. Jos se nimi olisi jollekulle ongelma niin minun puolestani sitä saisi kutsua vaikka Erkiksi.

Jostain syystä uskontotunteja ei kuitenkaan yhdistetä. Asiasta päättävien ihmisten mielestä siis nykyisessä systeemissä on jotain niin hienoa ja tärkeää, että se painaa vaakakupissa enemmän kuin esittämäni ongelmat: epäoikeudenmukaisuus, turha lapsien erittely, suuret kustannukset, käytännön järjestelyongelmat ja epävarma opetuksen taso.

Eduskunta, huomio! Yhdellä päätöksellä voidaan saada parempi lopputulos ja halvemmalla. Jos jollakulla on perusteluja vastustaa ehdotustani niin kuulen niistä mielelläni.

EU:n tukipaketit

Koronaepidemian varjolla Euroopan Unioniin puuhaillaan tukipakettia. En mene yksityiskohtiin, koska niillä ei ole merkitystä. Olennaista on, että

  • paketti on voimassa olevien EU:n sääntöjen vastainen. Kukaan ei näytä käyttävän energiaa väittääkseen muuta.
  • pakettia markkinoidaan kertaluontoisena

En kohdista kritiikkiäni heihin, jotka avoimesti haluavat EU:n ottavan yhteisvastuullista velkaa. Näillä ihmisillä on mielipiteeseensä oikeus. Minä tyydyn olemaan eri mieltä.

Sen sijaan kritiikkini kohdistuu heihin, jotka eivät halua EU:n ottavan yhteisvastuullista velkaa, mutta kuitenkin kannattavat tätä koronaepidemian varjolla puuhailtua tukipakettia. Nämä ihmiset ovat papukaijan lailla toistelleet paketin kertaluontoisuutta. Uskovatko he siihen oikeasti?

Mistä johtuu se palo, jolla nykyinen hallitus on tätä pakettia hyväksymässä? Onko eduskunnassa oikeasti enemmistö ihmisiä, jotka haluavatkin yhteisvastuullista velkaa tai sitten vain aidosti uskovat tämän tukipaketin jäävän kertaluontoiseksi? Ensimmäisten toivoisin sanovan tavoitteensa ääneen. Jälkimmäisten toivoisin vielä pohtivan uskoaan.

Oma mielipiteeni

Politiikassa kaikki väliaikainen ja kertaluontoinen tuppaa olemaan pysyvää ja toistuvaa. Mielestäni on ilmeistä, että jos nyt näytetään tällaisen toiminnan olevan hyväksyttyä, sitä tullaan saamaan lisää jatkossakin.

Vaikka näitä tukipaketteja oikeasti haluttaisiinkin, olisi prosessi silti väärä. EU:n pitäisi ensin muuttaa omat sääntönsä sellaisiksi, että näitä paketteja saisi tehdä. Jos se ei onnistuisi niin silloin pitäisi pakettien jäädä tekemättä. Sama koskee kaikkea muutakin toimintaa EU:ssa. Mistä kukaan enää muuten tietää, mitä sääntöjä pitää noudattaa ja mitä ei?

Turhat oikeusasteet

Eduskunta, huomio! Annan ehdotuksen, joka tuo ilmaisia säästöjä, eikä mikään poliittinen ryhmittymä koe sitä tappioksi. Tässä kirjoituksessa tuon esiin oikeusjärjestelmästämme yhden helposti korjattavissa olevan idioottimaisuuden, johon palaa aikaa ja rahaa aivan turhaan.

Kertauksena: Rikosasiat käsitellään ensin käräjäoikeudessa muutamia eksoottisia poikkeuskia lukuunottamatta. Suurimmassa osassa tapauksia käräjäoikeuden päätös jää lopulliseksi. Jos käräjäoikeuden päätöksestä valitetaan, hovioikeus ottaa asiaan kantaa ja tarpeen mukaan tekee kaiken uudestaan alusta asti. Ja jos sekään ei riitä, korkein oikeus tekee vielä oman, lopullisen päätöksensä.

Mikä mielestäni on pielessä?

Mediasta saa aina toisinaan lukea valtakunnallisesti merkittävistä rikosasioista. Näissä jutuissa jokainen tietää alusta alkaen, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisuilla ei tule olemaan mitään merkitystä. Kaikki tietävät, että juttu tulee menemään korkeimpaan oikeuteen asti. Ratkaisu saadaan siis vasta vuosien päästä, kun korkein oikeus antaa päätöksensä.

Miten ongelma korjattaisi?

Tämä pöhkö systeemi olisi helposti korjattu. Annan jopa itse keksimäni valmiin lakitekstin sitä varten:

Jos kaikki osapuolet sitä toivovat, rikosasia voidaan käsitellä suoraan hovioikeudessa ilman käräjäoikeuden käsittelyä. Osapuolilla tarkoitetaan tässä yhteydessä syytettyä, syyttäjää, asianomistajaa, käräjäoikeutta ja hovioikeutta.

Haluaisin kuulla yhdenkin syyn vastustaa ehdotustani. Mielestäni sillä koko oikeusjärjestelmästä saisi yksinkertaisella toimenpiteellä paljon uskottavamman ja tehokkaamman. Yhdelläkään osapuolella ei pitäisi olla mitään intressiä pitkittää oikeuskäsittelyä, joten valtakunnallisesti merkittävissä jutuissa luulisi löytyvän yhteisymmärrys aloittaa suoraan hovioikeudesta. Syyttäjät ja tuomioistuimet kyllä pitäisivät huolen siitä, että vain merkittävät jutut ohittaisivat käräjäoikeuden. Jos jokin taho haluaisi sitä torpedoida niin siihen heillä olisi oikeus. Silloin prosessi toimisi siten kuin nykyäänkin, eli aloitettaisi käräjäoikeuden leikki-istunnolla.

En väitä säästöjen olevan rahallisesti suuria, mutta ne ovat kuitenkin ilmeisiä ja ilmaisia.

Nykyisen järjestelmän hölmöys korostui hienosti Turun 2017 terrori-iskun käsittelyssä. Syytetty sai käräjäoikeudessa elinkautisen tuomion, mutta ei valittanutkaan siitä hovioikeuteen. Oikeusoppineet säntäilivät paniikissa sinne tänne ihmettelemään mitä tehdään. Hetkeksi he saivat huokaista helpotuksesta, kun syytetty sittenkin valitti hovioikeuteen (epäilemättä kovan painostuksen jälkeen). Kohta he kuitenkin taas panikoivat, kun syytetty vetikin valituksensa takaisin ja käräjäoikeuden tuomio jäi voimaan. Oikeusoppineet joutuvat nyt toivomaan uutta terrori-iskua, jotta siitä saataisi korkeimman oikeuden ennakkopäätös.