Tasa-arvo ja tilastot

Suomessa on kuulemma ongelma tasa-arvossa, koska kaikkien miesten keskimääräinen palkka on korkeampi kuin kaikkien naisten keskimääräinen palkka. Tässä kirjoituksessa esitän, miksi minun mielestäni julkinen keskustelu palkkatasa-arvosta on hakoteillä. En kyseenalaista palkkaeron olemassaoloa.

Aloitetaan ilmeisestä kysymyksestä. Olisiko palkkatasa-arvo toteutunut, jos kaikkien miesten keskimääräinen palkka olisi yhtäsuuri kuin kaikkien naisten keskimääräinen palkka? Jonkun mielestä asia voi olla juuri näin. Mutta mitä kautta tällaiseen tasatilanteeseen olisi päädytty? Mielestäni siihen olisi neljä polkua:

  1. Korotetaan naisvaltaisten alojen palkkoja ja/tai lasketaan miesvaltaisen alojen palkkoja kunnes tilasto menee tasan.
  2. Annetaan kaikille naisille palkan päälle naislisää ja/tai miehille miessanktiota kunnes tilasto menee tasan.
  3. Siirretään naisia miesvaltaisille aloille ja miehiä naisvaltaisille aloille kunnes tilasto menee tasan.
  4. Maksetaan kaikille kaikesta työstä sama palkka.

Vaihtoehdolla 1 on jonkin verran kannatusta. Vaihtoehdolla 2 tuskin on merkittävää kannatusta. Vaihtoehtoa 3 taas on yritetty jo pitkään meillä Suomessa, kun taas vaihtoehtoa 4 yritettiin pitkään Neuvostoliitossa. Jos nyt unohdetaan kommunismi, mikään näistä vaihtoehdoista ei voi ratkaista tätä tilasto-ongelmaa. Siihen on kaksi syytä:

  • Tilannetta seurataan epästabiililla mittarilla. Vaikka tilasto jonain hetkenä osoittaisikin tasan, systeemiä olisi säädettävä koko ajan. Monet vaihtaisivat alaa ja toisilla palkka muuttuisi alan sisällä. Jotta palkkaeroa sukupuolten välillä ei uudestaan syntyisi, pitäisi jotain esitetyistä vaihtoehdoista 1-3 käyttää jatkuvasti.
  • Vaikka edellä mainittu säätö saataisiinkin toimimaan jossain utopiassa, se silti pitäisi tilanteen tasoissa vain sukupuolten välillä. Joku kyllä huomauttaisi, että somalia äidinkielenään puhuvien keskimääräinen palkka olisi edelleen pienempi kuin suomea äidinkielenään puhuvien. Ja hän olisi oikeassa. Sitten oltaisi taas lähtötilanteessa. Mutta jos somalia puhuviin sovellettaisi aiemmin mainittuja toimenpiteitä, se vaikuttaisi myös miesten ja naisten väliseen tilanteeseen. Yhtälö muuttuisi mahdottomaksi.

(Oli muuten hauska huomata, että en voinut käyttää esimerkkinä vaikkapa romaneita ja kantaväestöä tai mustia ja valkoisia, koska Suomessa näitä asioita ei tilastoida. Se on hyvä. Suomessa tilastoidaan syntymämaa, äidinkieli ja – joku ehkä jo arvasi – sukupuoli.)

On johtopäätösten aika.

Mittari on väärä. Kaikkien miesten keskimääräinen palkka on kyllä suurempi kuin kaikkien naisten keskimääräinen palkka, mutta mistä se kertoo? Se ei itsessään ole ongelma muuten kuin joidenkuiden änkyröiden mielestä. Oikeasti se on “vain” varoituskello. Se antaa syyn epäillä, että jossain on jotain pielessä. Kun se soi, pitää systeemi tarkastaa siltä varalta, että jossain on jokin sukupuolen mukaan syrjivä palkkarakenne.

Mielestäni tällainen tarkistus on tehty monta kertaa. Jos nyt puhutaan 2000-luvusta, syrjintää ei ole käsittääkseni havaittu. Tilastoilmiö johtuu siis jostain muusta kuin syrjinnästä. Tilaston korjaamisen ei pitäisi olla päämäärä, eikä se ole mahdollistakaan, kuten tässä kirjoituksessa olen osoittanut.

Jotkin alat ovat toki huomattavasti alipalkattuja suhteessa niiden vaativuuteen ja tärkeyteen. Näistä aloista moni on naisvaltaisia ja se jo riittää selittämään koko tilasto-ongelman. Kannatan sitä, että palkka määräytyy työn vaativuuden ja tärkeyden mukaan. Kannattaisin laajempaakin palkkatasoremonttia, jossa ylipalkattujen alojen palkkaa vedettäisi alaspäin ja alipalkattujen ylöspäin. Todennäköisesti se myös tasottaisi sukupuolten välistä palkkaeroa…

…Mutta ei sukupuolten välinen palkkaero pidä olla peruste nostaa tiettyjä aloja palkkakuopasta. Liian pieni palkka suhteessa työn vaativuuteen ja tärkeyteen on riittävä syy. Se arviointi pitää tehdä toimialakohtaisesti, eikä silloin sukupuolijakaumalla pitäisi olla merkitystä.

Hyvä ja huono kompromissi

Kompromissiä pidetään yleisesti hyvänä asiana. Niitä tekevät sivistyneet ihmiset. Kompromisseja on kuitenkin kahdenlaisia. Otetaan kuvitteellinen esimerkki:

Kunnassa on vallassa kaksi poliittista ryhmää. Sanotaan niitä vaikka Turkoosiksi puolueeksi ja Purppuraksi puolueeksi. Kunta on jo budjetoinut rahaa uuteen kyläkouluun ja sille pitää enää päättää sijoituspaikka. Lisäksi kunnalla on 100 000 euroa käytettäväksi kehitykseen.

Turkooseilla ja Purppuroilla on omat näkemyksensä siitä, miten raha käytetään ja miten koulu sijoitetaan. 100 000 eurolla saisi juuri sopivasti kylätien asfaltoitua tai paikallisen nähtävyyden kunnostettua. Pienemmällä summalla kumpikaan ei onnistu. Kyläkoululle taas olisi kaksi melko tasavahvaa sijoituspaikkaa.

Huono kompromissi

Kylätien asfaltointiin ja paikallisen nähtävyyden kunnostamiseen annetaan molempiin 50 000 euroa. Kyläkoulu päätetään sijoittaa pisteeseen C, joka on pisteiden A ja B välissä.

Lopputuloksena on huonosti päällystetty tie ja edelleen kunnostusta kaipaava nähtävyys. Rahaa kuitenkin paloi 100 000 euroa. Lisäksi paikka C ei ole ollenkaan niin hyvä kyläkoululle kuin paikat A tai B olisivat olleet.

Mutta pääasia on, että vastustaja ei voittanut.

Hyvä kompromissi

100 000 euroa käytetään kylätien asfaltointiin ja kyläkoulu sijoitetaan paikkaan B.

TAI

100 000 euroa käytetään paikallisen nähtävyyden kunnostamiseen ja kyläkoulu sijoitetaan paikkaan A.

Lopputuloksena on hyvällä paikalla oleva kyläkoulu, sekä hyväkuntoinen tie tai uudenveroinen nähtävyys. Rahaa paloi samat 100 000 euroa.

Vastustaja voitti, mutta niin voitimme mekin.

Kaupankäynnin julkisuus

Mielestäni hyvän kompromissin kaupankäyntiä ei ole mitään syytä salata, kuten nykyään on tapana. Ajatellaan vaikka hallitusohjelman muodostamista. Nythän sinne kirjataan asioita, joista kaikki hallituspuolueet esittävät pitävänsä. Todellisuudessa siellä on paljon asioita, joista moni hallituksessa ei ollenkaan pidä. Silti he hallituskurin nimissä puolustavat näitä asioita niitä kannattavien ihmisten argumenteilla.

Se on mielestäni väärä tapa toimia. Paljon parempi olisi jos hallitus avoimesti kertoisi, mitkä hallitusohjelman kirjaukset ovat minkäkin ryhmittymän haluamia. Silloin vältyttäisi kaikilta takinkäännöiltä. Puolue voisi ilmoittaa vastustavansa jotain hallituksen ajamaa asiaa, mutta äänestävänsä silti sen puolesta, koska sillä hinnalla he ovat saaneet omia tärkeämpiä tavoitteitaan toteutettua.

Poliittinen kulttuuri tervehtyisi olennaisesti. Lisäksi äänestäjillä olisi helpompaa arvioida omien päättäjiensä toimintaa. Miksi näin ei toimita?

Turvapaikkapolitiikan korjaaminen

Nykyisen kaltainen turvapaikkapolitiikka ei toimi. Kaikki ymmärtävät, että vastaanottava yhteiskunta ei kestä loputonta määrää turvapaikanhakijoita. Käytössä on kuitenkin systeemi, joka tarjoaa kaikille maailman ihmisille oikeuden päästä prosessiin sisään. Järjestelmä pysyy jotakuinkin pystyssä vain siksi, että valtaosa halukkaista on fyysisesti estyneitä jättämään oman hakemuksensa. Ja yleensä mitä helpompaa prosessiin on päästä sisään, sitä vähemmän mitään turvapaikkaa tarvitsee.

Minun mielestäni nykyinen järjestelmä ei voi koskaan toimia tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti. Jos kuka tahansa saa koska tahansa jättää turvapaikkahakemuksen ja se hakemus on aina käsiteltävä, on systeemi jatkuvassa luhistumisvaarassa. Lisäksi toistuvat valitukset päätöksistä ja valituksia seuraavat uudet hakemukset vievät koko paketilta uskottavuuden.

Tässä kirjoituksessa esitän konkreettisia toimenpiteitä, joilla turvapaikkapolitiikka saataisi siedettävälle tasolle. Nämä toimenpiteet seuraisivat toisiaan siten, että aloitettaisiin poliittisesti helpoimmasta. Näin saataisi julkisessa keskustelussa mielenkiinto yhteen askeleeseen kerrallaan. Käydään siis lainsäädäntötyöhön numerojärjestyksessä:

  1. Turvapaikkaprosessissa otetaan huomioon vain ne olosuhteet, jotka olivat voimassa ja ilmoitetut ensimmäistä turvapaikkahakemusta jätettäessä. Tällä toimenpiteellä päästään eroon kaikista ilmeisen perusteettomista uusintakierroksista, jotka alkavat, kun kielteisen päätöksen saanut henkilö ilmoittaa kääntyneensä kristityksi tai homoksi. Uskon kyllä, että monessa maailman kolkassa pääsee hengestään jos on edes väittänyt olevansa jompaakumpaa. Minun mielestäni hakijalta on kuitenkin perusteltua edellyttää, että tällaiset asiat ilmoitetaan silloin, kun turvapaikkaa haetaan. Tällä pienellä muutoksella saadaan turvapaikkajärjestelmälle huomattavasti uskottavuutta. Uskon, että tämä päätös olisi poliittisesti mahdollinen tehdä ilman, että mikään taho menettäisi kasvojaan tai yöuniaan.
  2. Turvallisesta maasta, kuten Ruotsista, tulleen hakemus hylätään välittömästi ilmeisen perusteettomana. On syytä huomata, että tämä ei koske vain Lähi-Idästä koko Euroopan halki kävelleitä ihmisiä. Kenellä tahansa ruotsalaisella on yhtäläinen oikeus jättää turvapaikkahakemus Torniossa. Kaikki myös ymmärtävät, että näiden ruotsalaisten hakemukset olisi syytä hylätä – ilmeisen perusteettomina. Turvapaikanhakuoikeuden ei pitäisi tarkoittaa sitä, että kuka tahansa saa valita minkä tahansa valtion maailmasta, matkustaa sinne ja alkaa vaatia asioita. Tämä muutos olisi poliittisesti vaikeampi, koska juuri tätä ehdotusta vastustamaan kaivettiin niin syvät poterot vuonna 2015. Uskon kuitenkin, että yksilötasolla tähän löytyisi poliittista tahtoa, vaikka puoluetasolla ei löytyisikään.
  3. Kun turvapaikkahakemus on jätetty, hakija otetaan viranomaisten haltuun. Hakija pääsee vapaaksi vain jos turvapaikka myönnetään tai jos hakija haluaa palata lähtömaahansa. Haltuunoton käytännön järjestelyt onnistuisivat kyllä. Kun tästä ajatuksesta käytiin julkista keskustelua, se lähti sivuraiteelle, koska hyvää tarkoittavat poliitikot näkivät vain keskitysleirin portit. Näin he välttivät joutumasta ottamaan kantaa itse asiaan. Siksi en mene tässä kirjoituksessa yksityiskohtiin. Tämä muutos olisi kuitenkin poliittisesti huomattavan vaikea toteuttaa pitkälti samoista syistä kuin kohta 2, mutta tämän uskon olevan vielä enemmän tunnelatautunut asia.
  4. Muut merkittävät toimenpiteet olisivat poliittisesti mahdottomia, kunnes vähintään kohta 1 saadaan kuntoon.

Rummutan siis toistaiseksi ensimmäistä kohtaa: Turvapaikkaprosessissa on otettava huomioon vain ne olosuhteet, jotka olivat voimassa ja ilmoitetut ensimmäistä turvapaikkahakemusta jätettäessä.

Politiikka ja urheilu

Aina toisinaan näkee urheilijoille esitettyjä vaatimuksia, joiden perusteet ovat poliittiset. Vaatimusten kirjo alkaa jonkin eleen tekemisestä ja päättyy kisojen boikotointiin. Tässä muutamia esimerkkejä julkisuudessa esitetyistä vaatimuksista:

  • Qatariin ei olisi pitänyt myöntää mitään kisoja, koska stadioneita rakennettiin riistämällä siirtolaisia.
  • F1-kuljettajien pitäisi osoittaa tukeaan Black Lives Matter -liikkeelle polvistumalla.
  • Helsingin Jokereiden pitäisi jättää väliin jääkiekkokauden avaus Valko-Venäjällä, koska maan poliittinen johto käyttäytyy huonosti.

Mielestäni mitään tallaista ei pitäisi vaatia. Jos vaatimukset saavat riittävästi ilmatilaa, protestin ulkopuolelle jättäytyminen tulkitaan poliittisena kannanottona. Toisaalta toimimalla vaatimusten mukaisesti urheilija allekirjoittaa vaatimuksen perusteet. Urheilija siis pakotetaan ottamaan asiaan kantaa.

Takerrutaan Jokereiden esimerkkiin. Joltakulta Jokereiden pelaajalta oli kysytty Valko-Venäjän poliittisesta tilanteesta. Pelaaja kuitenkin ilmaisi (vallitsevan hyväksytyn poliittisen näkemyksen vastaisesti), ettei ollut juurikaan seurannut uutisointia aiheesta. Häntä kiinnosti vain pelaaminen, kunhan areenalla olisi turvallista. Valmentajakin kertoi, ettei hänen tehtävänsä ole miettiä politiikkaa.

Ainakin yksi kolumnisti pillastui. Hänen mielestään arvostus huippu-urheilua kohtaan kokee kolauksen tällaisten lausuntojen jälkeen.

Rohkenen olla pillastuneen kolumnistin kanssa eri mieltä kolmesta syystä:

1) Edellytämmekö me, että kaikki seuraavat ulkomaan uutisia? Onko urheilijalla velvollisuus olla perillä poliittisesta tilanteesta jokaisessa maassa, jossa hän käy urheilemassa? Mielestäni ei ole.

2) Onko urheilijalla velvollisuus ottaa kantaa politiikkaan? Mielestäni ei ole.

3) Boikottien tieltä ei ole paluuta. Jossain kaukaisessa maassa kulttuuriin saattaa kuulua jotain suomalaisten mielestä barbaarista, minkä takia houkutus boikottiin olisi suuri. Mutta yhtä lailla kaukomaiden ihmisten mielestä suomalaiseen kulttuuriin saattaa kuulua jotain, joka olisi heille syy boikotoida Suomessa järjestettäviä kisoja. Ja sitten vielä alettaisi boikotoida kostoksi.

Urheilijakin saa toki olla poliittisesti aktiivinen. Hän on vapaa tekemään omia poliittisia ulostulojaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Yksilöurheilija on toimistaan vastuussa ainakin sponsoreilleen. Joukkueurheilija on vastuussa myös joukkueelleen. Jos urheilijat toimivat sponsoreidensa tai joukkueensa toiveiden vastaisesti, he maksavat siitä.

Jos boikottien tielle kuitenkin lähdetään, johonkin täytyy vetää raja. Kuinka iso asia pitää olla kyseessä, että se kuuluu sotkea urheiluun? Siihen ei ole oikeaa vastausta. Väistämätön seuraus on, että eri tahot päätyvät eri ratkaisuihin. Silloin kaikki häviävät. Kaikki voittavat vain silloin, kun politiikkaa ja urheilua ei sotketa toisiinsa.